Heinolan Reuman sairaala on asetettu konkurssiin.

Tämä tehtiin tietoisesti ja harkiten.

Missä oli valtiovalta? Mitä tekee ministereillä, jotka eivät pysty tekemään mitään?

Kukaan ei tuntunut kannattavan sairaalan lakkauttamista ja kuitenkin se lakkautettiin. Tässä on jotakin hapanta.

Kyllä valtiolla rahaa on, ei se voinut kahden miljoonan euron rahasta jäädä kiinni.

Miksi hyvin ja tuloksellisesti toimiva sairaala, joka auttaa sairauden runtelemia ihmisiä voidaa ajaa alas?

Yleensä kun Suomessa järkevää toimintaa ajetaan alas on kysymyksessä joku älytön säännös, esimerkiksi EU-pohjainen. Kieltääkö joku säädös säätiöiden tukemisen? Miksi Kela tai ministeriö ei tehnyt mitään?

Vai halutaanko tämä ala yksityistää ja myydä kansainväliselle firmalle?

Edukunnan kyselytunnilla Perussuomalaisten Raimo Vistbacka otti terävästi kantaa tähän asiaan.

Kun kahta Suomen tullutta mummoa uhkaa karkoitus on koko eliitti liikkellä lakimuutosta vaatimassa. Kun omat sairaat kaipaisivat apua, kukaan ei voi tehdä mitään. Ei se näin voi mennä.

Tärkeintä tässä on ihminen. En minä syyllistä kaipaa vaan päätöstä sairaalan toiminnan jatkumisesta. Siellä on ammattitaitoa, osaamista, avun tarvitsijoita.

Ministeri Paula Risikko. Hoitakaa tämä asia. Te pystytte siihen, kansan tuki on takananne.

—

Aamun Helsingin Sanomia lukiessani tarkastin päivämäärän. Ei ollut aprillipäivä.

Homma ry:n mielipidetutkimuksen julkaiseminen päätoimittaja Janne Virkkusen viimeisenä työpaivänä on mielenkiintoinen asia.

Ei politiikassa ole sattumia tällä tasolla.

Olen pohtinut ihmistä, itseäni ja politiikkaa virallisesti 31 vuotta.

Olen kokenut poliitikko. Olen ollut monen herran ja rouvan kanssa marjassa. Olen pitänyt ihmisen puolta ja tehnyt tuhansia päätöksiä.

11 323 vuorokautta sitten ei ollut läppäriä, kännykkää, ei laajakaistaa. Raha oli markka ja jokaisella oli mummola. Savuja oli Suomessa enemmän, ihmisiä vähemmän.

Nyt kaikkea on paljon. Hyvää ja vähemmän hyvää. Paljon enemmän kuin 31 vuotta sitten. On ”kehitytty”.

Kun katson taakse, en haikaile menneeseen. Suren kehityksessä sitä, että vaikka maailma on monessa mennyt eteenpäin, yhtä puuttuu: NÄKEMYSTÄ.

Missä sitä on, ja mistä sitä saa? Näkemystä siitä, kuinka voimme elää hyvän elämän tässä maailmassa?

Sisältä ihmisestä se näkemys lähtee. Ei sitä missään varastoida, eikä se rahalla irtoa.

Samasta lähteestä se on kauhottava, josta minäkin sitä ammensin 16-vuotiaana. Itsestäni.

Uskon lähde on meissä jokaisessa – uskallus ottaa tämä hieno maa haltuun isovanhemmiltamme, isiltä ja äideiltä. Ja viedä sitä ajassa eteenpäin. Minulla on edelleen runsaan 11 300 päivän jälkeen väkevä näkemys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Minua ei ole milloinkaan pidelty pahoin, mutta näkemyksiäni on nuijittu. Siksi vien näkemyksiäni eteenpäin 16-vuotiaan löydöillä, 31 vuoden kokemuksella ja pian 48 vuotta eletyllä rutiinilla. Tällä hetkellä Euroopan Parlamentissa, kansan antamilla äänillä.

Olen poliitikko ja minut saa haastaa edelleen näkemyksistäni.

Olen iloinen siitä, että näkemyksiäni nuijitaan edelleen ja nyt niitä halutaan sen lisäksi kuunnellakin. 31 vuoden kaikki päivät olen tarvinnut kirjoittaakseni tätä plokia tänään.

Vuoden päästä on taas vaalit. Kokenutkin politiikko on samalla viivalla nuorempien kanssa työnhaussa. Minä myös.

Ihmisille toivon tänä päivänä sekä siunausta yleensä, että näkemystä erityisesti; kuinka isänmaa otetaan taas haltuun.
Jotta on jotain mitä antaa edelleen lapsille.

”Äänestäjä” tarkoittaa minulle ihmistä. Nuorta sekä varttunutta.

Ja näkemyksellä tarkoitan jatkossakin itsenäistä Suomea.

Tänään tulee 31 vuotta siitä, kun 16-vuotiaana lukiolaisena liityin SMP:n jäseneksi.

Politiikka vei miehen.

Tuolloin presidenttinä oli Kekkonen, Neuvostoliitto oli voimissaan, EU:sta ei nähty edes pahaa unta.

Maailma muuttuu, mutta ihminen on sama.

Kekkosen ruoskaparlamentarismi tuli tiensä päähän. Noista ajoista muistetaan parhaiten Urho Kekkonen ja Veikko Vennamo.

Oman tien kulkijat ovat arvossa.

Pitkä matka ja kokemus tuovat näkemystä.

Elämässä tulee voittoja ja tappioita. Niin pitääkin.

Matka ja elämä politiikassa on mielenkiintoista.

Taistelu jatkuu tieuran suunnassa.

31 vuotta on täynnä, kuinka paljon on edessä?

En tiedä, mutta sen tiedän, että täysillä mennään – asialinjalla.

Keskustan tahtopolitiikan taustahahmo Seppo Kääriäinen on huolissaan Keskustan putoamisesta Kokoomuksen ja SDP:n kelkasta.

Kääriäisen huoli on perusteltu. Keskusta on suurissa vaikeuksissa.

Kova keskustalainen hevosmies sanoi minulle viime viikolla, että vaikka olen Soinin kanssa samaa mieltä asioista, äänestän kepua.

Näitä arkkikepuja on entistä vähemmän.

Mies puhui silti järkeä ja jatkoi: Kepulla oli 1950-luvulla neljä kovaa; Kekkonen, Karjalainen, Virolainen ja Vennamo. Nyt on tarjota Kiviniemi, Kaunisto, Pekkarinen ja Väyrynen.

Onko siis menty eteen- vai taaksepäin?

Ei ole ihme, että Kääriäinen on huolissaan. Toivoa silti on.

Kepullahan on ollut jo Kannuksen Kennedy: Esko Aho.

Hänen jälkeensä tullee Mauri Pekkarinen: Suomen Sarkozy!

Demaripresidentti Mauno Koivisto sanoi: Ei pidä provosoitua kun provosoidaan.

Perussuomalaisten vaalivalmistelut ovat saaneet vanhat puolueet ja niiden myötäjuoksijat suunniltaan. Tällaista vaalivankkureiden työntöapua en osannut edes suunnitella.

Vanhat puolueet jonottavat puheenvuoroani ikään kuin olisin koko Suomen pomo, joka sanoo, mikä kulloinkin on sopivaa. Kiitos kunniasta, mutta tehtävä on edelleen mahdoton.

Perussuomalaiset on puolue, jolla on oma suunnitelma ja oma ohjelma.

En ryhdy osaksi vanhojen puolueiden suunnitelmaa ja ohjelmaa. Otan kantaa, kun katson tarpeelliseksi ja kysymyksiin, jotka katson tarpeelliseksi.

Samat tahot, jotka ovat julistaneet Perussuomalaisten olevan
yhden miehen puolue, huutavat nyt yhden miehen perään.

Eduskuntavaaleihin on vielä runsas vuosi aikaa ja vanhat puolueet myötäjuoksijoineen ovat jo maitohapoilla. Väsy tulee, jos tuolla lailla reuhtoo ennen aikojaan.

Politiikassa piuhan on pidettävä.

En ryhdy vanhojen puolueiden vaalivankkureita vetämään, vaikka he työntävät omiamme.