Luin viime viikolla Riikka Purran kapakassa pöytäänsä saamasta shampanjapullosta. En nyt tuota osannut suurena syntinä pitää.

Olin politiikassa ammatikseni kolmisenkymmentä vuotta.

Alitajunta takoi jo SMP: n ajoista, ettei pidä antaa poliittisille vastustajille ja medialle mitään aiheita kyseenalaistaa moraalisia valintoja, olivatpa ne sitten poliittisia tai henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita.

Luonnottoman nuhteeton elämä. Ei se mikään tavoite ollut. Itsesuojeluvaistoa ennen muuta.

Kyttäyskulttuuri sen kuin pahenee somen myötä.

Poliitikon ylinopeus, humala, parisuhdeasiat, omistukset, sairaudet ja sanomiset mitataan ankaralla mittatikulla. Siihen tottuu. Ensimmäinen päivä on hirressä pahin, sitten alkaa mennä mukavasti.

Minulla kaiken lopputulos oli se, ettei paljon hetkauttanut, jos ei murhasta syytetty. Eikä ole syytetty.

Nyt kun olen ollut politiikasta poissa viitisen vuotta ( lopetin Espoon kaupunginvaltuustossa 2021, eduskunnassa ja ministerinä 2019), asiat näyttävät hieman toiselta.

Sananvapauteni on jopa kasvanut. Julkisuuteen pääsy on samaa tasoa ( jos haluan asiani esille, se onnistuu ), mutta muuten kohtelu inhimillisempää. Media suhtautuu neutraalisti.

Muutama vakiotomppeli netissä möyhkää omissa liemissään. Totisesti he tulevat saamaan palkkansa. Mitä maksaa päivä mielenterveyttä? Sille ei ole mitään hintaa.

Olen ollut myönteisesti yllättynyt, että puheitani ei juurikaan oteta (puolue)poliittisesti värittyneinä. Monenlaista asiantuntijakeikkaa pukkaa sekä mediassa että livenä.

Kukaan ei ole enää pitkään aikaa  ollut kiinnostunut konserttilipuistani, eikä osakeomistuksista, saati sakoista.

Myötähäpeää mielipiteistäni ei enää tarvitse kenenkään tuntea. Ne ovat omalla vastuulla. Tämä on lisännyt sananvapauttani. Itsesensuuri pienenee sekin…toisaalta ja toisaalta ei ole minun retoriikkaani isosti ollut, nyt ei ole senkään vertaa.

Nyt tiedän kokemuksesta, mitä on elää tavallista elämää. Ilman luonnottoman nuhteettomuuden vaatimusta. Aika kivaa.