Lähden käymään Englannissa.

Tapasin Nigel Faragen ensi kertaa 15 vuotta sitten tullessani valituksi Euroopan Parlamenttiin.

Ilman Faragea ei olisi brexitiä.

Oikein tai väärin.

Demokratiassa suuret muutokset ovat mahdollisia. Onnistumisen ensimmäinen edellytys on usko asiaan. Se, mihin uskot, näkyy sinusta. Mikäli et usko mihinkään, se näkyy vielä selvemmin.

Faragelle naurettiin. Nauru loppui. Viimeistään 23.6.2016.

Farage pyrkii  kahdeksatta kertaa Parlamenttiin. Hän on tähän mennessä epäonnistunut joka kerta, mutta jokaisessa epäonnistumisessa on kylvetty onnistumisen siemen.

Mitä lähemmäksi vuoren huippu tulee, sitä liukkaammaksi käyvät kengät. Mitä vaarallisempi haastaja olet, sitä kovempaa vanhat puolueet ja niihin kytkeytynyt media lyövät sinua.

Valta pitää haastaa. Hengen voimalla.

Farage voi yllättää. Haluan nähdä sen omin silmin. Tuntea katkeransuloisen jännityksen, sierainten laajenemisen ja sanan nälän. Kunnon vaalitaistelun, kaikki peliin.

Tajusin ensi tapaamisella, mikä meitä yhdisti:

Meidän sanomisistamme, sanomastamme  ja sanoistamme ei aina tykätty. Me sanoimme aina sen mitä olimme/ olemme mieltä.
Ja siitä saa/sai selvän.  Se on ratkaisevaa.

Farage tietää, että työväenpuolue voittaa vaalit. Se ei ole hänen kannaltaan olennaisinta. Olennaisinta on olla opposition henkinen johtaja. Siihen riittää muutama paikka. Viisikin on tarpeeksi. Ratkaisevaa on oma linja ja suunnitelma.

Hän ei ole oppinut tätä  minulta vaan oivaltanut sen itse.
Neljän vuoden päästä Tuli Iso Jytky.