Kööpenhaminan ilmastohössötyksessä on jotakin perin juurin tuttua.

Kun katsoo mediaa, ”ilmastoihmisten koostumusta” ja kuuntelee heidän juttujaan, tulee mieleen 1980-

luvun alun rauhanmarssit.

Silloin rauha oli joka paikassa, eikä kuitenkaan konkreettisesti missään. Kauheasti toohotettiin,

marssittiin ja osoitettiin mieltä.

Kaikenmaailman yhdistykset laativat rauhankasvatussuunnitelmiaan. Työpaikoilla oli rauhantoimikuntia.

Lapset pelkäsivät ydinsotaa ja yksisilmäiset taiteilijat kiersivät rauhanjunassa Suomea kitaraa

rämpyttämässä veronmaksajien varoilla.

Itse kävelin yliopistolta kotiin, kun luenneot keskeytettiin rauhanmarssien vuoksi. Cavaletti kolahti

kotisohvan kulmaan samaan aikaan kun sen ajan yliopistoeliitti kirkui rauhan puolesta Arafat-liinat

kaulassaan.

Sama on meininki Kööpenhaminassa. Monennäköistä kutturaa on kansalaisjärjestöjen sponsoroimana

karnevaaleissa Köpiksessä. Kansa maksaa. Ja maksaa vielä enemmän mikäli näiden vouhottajien

avittamina tehdään päättömiä päästösopimuksia.

Ilmastofundamentalismi ei naurata. En todellakaan aio laulaa siinä hönökuorossa, joka tekee

suomalaisesta teollisuustuotannosta kummajaisen ja kunnon duunarista ”ympäristörikollisen”.

Puolustan suomalaista työtä ja työpaikkoja.