Hallitus hermostui tänään todella hoitajien palkoista ja julkisten hyvinvointipalveluiden turvaamista peräävästä välikysymyksestä.

Ajankohta oli väärä. Allekirjoittajat oli vääriä. Asia, johon puututtiin, ei ollut väärä, mutta siihen ei olisi saanut puuttua.

Olin yksi niistä puoluejohtajista, joka istui ilta toisensa jälkeen ihmisten olohuoneissa vaalien alla puhumassa nimenomaan vanhusten huollon ongelmista ja hoitohenkilökunnan palkkojen korjaamisesta.

En minä siellä lämpimikseni ja piruuttani puhunut. Olen joka paikassa sanonut, että emme me puhuneet yleisellä tasolla ja luvanneet rahaa kaikille ja kaikkeen vaan näihin kipupisteisiin.

Satsasin tämän päivän ryhmäpuheeseen poikkeuksellisen paljon työtä. Kaivoimme lukuja. Haastattelimme hoitajia ja yhdistin ne omiin kokemuksiini sairaalassa (kaksi keuhkokuumetta vuosina 2005, 02007). Faktat olivat oikein ja oma kokemus sulatti teorian käytännöksi.

Potilasnäkökulma oli oma kokemukseni. Kun katsoin potilaani sängystä ylöspäin kohti hoitajan auttavia käsiä, ymmärsin kertalaakista, mitä ja ketä siinä tilanteessa tarvitsen.

Näin sairaalassa etenkin yövuoron pienet resurssit. Yksi sairaanhoitaja ja yksi perushoitaja ja maksimissaan 28 potilasta, kuka missäkin kunnossa.

En ihan äkkiä unohda sairaanhoitaja Minnaa. Hän antoi hoitajille kasvot… Ystävälliset, syvän inhimilliset kasvot.

Kaiken tietämäni ja kokemani jälkeen tein sen mikä oli tehtävä.

Aamupäivällä minulla ja Pertti Virtasella kävi Pirkanmaalta vieraita. Mukavia ihmisiä, mukavaa porukkaa.

Tänään oli hyvä työpäivä.