Kansa saa, sitä  mitä äänestää, myös he, jotka eivät äänestä saavat samalla mitalla.

Politiikka antoi minulle monta ainutlaatuista hetkeä.

Yksi merkittävimmistä oli juhannuksena 2016, kun britit kansanäänestyksen jälkeen päättivät erota Euroopan Unionista.

Se oli hieno hetki.

En tarkoita päätöstä sinänsä, sitäkin, vaan sitä, että kansanäänestyksen tulos pantiin toimeen. Nikotellen, viivytellen, kompastellen mutta lopulta kuitenkin. Kansan tahto toteutui.

Britannian eliitti teki kaikkensa, jotta Brexit epäonnistuisi. Parlamentti 2017-2019 jarrutti täytäntöönpanoa parhaansa mukaan. Demokratia kuitenkin voitti. Britannia on itsenäinen maa.

Eduskunnassa sain rapaa niskaan, kun ulkoministerinä tuoreeltaan lensin Britanniaan kuulostelemaan tilannetta. Kansanedustajat Ben Zyskowicz , Pertti Salolainen ja Erkki Tuomioja uumoilivat, ettei Brexit koskaan toteudu. Väärässä olivat. Vihreiden Ville Niinistö ja Outi Alanko- Kahiluoto menettivät täysin malttinsa. Jälkimmäinen sentään pahoitteli minuun kohdistamiaan maanpetossyytteitä.

Tajusin hyvissä ajoin, mitä pari viikkoa sitten pidetyissä parlamenttivaaleissa on tapahtumassa ja lähdin katsomaan ystäväni Nigel Faragen kampanjaa. Hän päätti viime tingassa lähteä vaaleihin mukaan ja kahdeksas kerta toden sanoi, hänet valittiin ja sen lisäksi neljä muuta Reformin edustajaa.

Merkittävää oli myös Reformin saamat runsaat neljä miljoonaa ääntä. Ne ovat tallessa ja pitävät huolen siitä, että työväenpuolueen hallitus ei voi lähteä viemään Britanniaa takaisin EU- jäsenyyttä kohti. Se tulpattiin.

Kaikki nykyiset työväenpuolueen ministerit ovat EU- jäsenyyden kannattajia. Se siitä moniarvoisuudesta työväenpuolueen sisällä. Parlamenttiinkin juuri valituista jäsenistä lähes 90 prosenttia kannatti EU- jäsenyyttä, mutta nyt he ovat ulkona EU: sta, eikä paluuta sinne ole.

Näin läheltä, kuinka Irlannissa, Ranskassa ja Hollannissa kansanäänestysten tulos mitätöitiin EU: n perustuslaista äänestettäessä. Nyt näemme tuon äänestyksen poliittisia seurauksia kaikissa näissä maissa. Lisää on putkessa.

Britit ovat nyt oman kohtalonsa herroja. Brexit ei enää kelpaa tekosyyksi mihinkään. Maa ei ole uponnut meren pohjaan. Työväenpuolue sai vallan, koska konservatiivit hoitivat sekä koronan että  brexitin kelvottomasti.

Britannia on hyvin lähellä sitä tilannetta, että maan henkinen oppositiojohtaja on Nigel Farage. Konservatiivit valitsevat johtajansa piakkoin pidettävässä puoluekokouksessa, eikä halukkaita ole ruuhkaksi asti. Liberaalit saivat paljon lisäpaikkoja, mutta heiltä ei kukaan  odota mitään ja saa vielä vähemmän.

Britannia on kaukana paratiisista, mutta sitä ei johdeta Brysselistä, eikä sen asioihin pääse EU- parlamentissa tonkimaan sen paremmin Kreikan kommunistit kuin Italian fasistit.

Britannia ei rahoita kaiken maailman tukipaketteja, joiden valvonta on retuperällä. Britannia ei ole euro- valuutan pakkopaidassa.

Näitä muistoja ei saa millään rahalla, ne on pitänyt elää.

Elämälle kiitos Jytkystä ja Brexististä. Syntyi muistoja.

Politiikassa suuret muutokset ovat mahdolliset. Tahto miehessä maksaa. Suomessa on ensi keväänä tilanne, jossa on suuri poliittisen muutoksen mahdollisuus.  Vastaus ei ole vasemmistossa. On ollut hellyttävää seurata vasemmiston intoilua Li Anderssonin vaalituloksesta. Onnea siitä, mutta eduskuntavaalit on eri juttu.

Niissä vaaleissa myös miehet äänestävät. Eivätkä  vasemmistoa.

Lee Andersson Reform UK               Li Andersson Vasemmistoliitto

Kyllä  ( Lii) Anderssonit tietävät, kuinka vaalit voitetaan.😀