Kaikki kirjoittajan Timo Soini artikkelit

Kaatuneiden muistopäivänä

Kävin laskemassa Valtioneuvoston seppeleen tänään Kaatuneiden muistopäivänä Hietaniemen Sankariristillä.

Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö laski oman seppeleensä ensimmäisenä.

Kolme vuotta ulkoministerinä on opettanut monta asiaa. Rauhan merkitys on korostunut entisestään.

Samalla kun muistamme omia sankarivainajiamme ja itsenäisyytemme puolustajia, on hyvä muistaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme keskeinen tavoite; toimia viisaasti niin, ettemme joutuisi uusiin sotiin.

Sota on vaihtoehdoista viimeinen. Äärimmäinen. Emme voi sitä sulkea pois. Emme vaikka kuin tahtoisimme.

Jokaisella ikäluokkani ihmisistä  on muistoja ja kokemuksia sodan kokeneista ihmisistä. Olen onnekseni puhunut niistä vanhempieni kanssa. Millaista se oli pienen lapsen silmin.

Vanhempani ovat syntyneet vuosina 1930 ja 1935. He muistavat omakohtaisesti sota- ajan. Kaksi äitini veljeä; Veikko ja Erkki olivat siellä jossakin ja molemmat tulivat hengissä takaisin.

Veikko kuoli jo vuonna 1975. Hän ei sodasta puhunut meille poikasille, eikä paljon kuulemma muutenkaan. Mieleeni jäi lempeä enomies, joka piti lapsista. Maanviljelijä.

Erkki- eno oli puhelias mies. Taksimies ja maanviljelijä. Jos äitini puolen suvussa oli joku jolla oli sana hallussa, se oli Erkki. Erkki kuoli 2000- luvun alussa.

Hän puhui sodasta, jos joku kysyi. Minä kysyin. Kerran eno toi Kansa Taisteli- lehden pöydän kulmalle ja sanoi, että lues poika tuosta. Se oli 1970- lukua. Erkki toimi veteraaneissa, eikä pitänyt vakan alla kynttilää. Ei mistään asiasta. Olipa yhden kauden Virroilla valtuustossakin.

Olen juuristani paljosta kiitollinen. Molemmille puolille. Tiedän, mistä tulen. Mistä maailmasta. Arvoista. Se on ollut ja on tärkeää. Samoin vanhemmat.

Tänä päivänä muistamme kaatuneita ja heidän omaisiaan. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita kuin omat sukukulaiseni. Kaikki eivät tulleet elävinä takaisin. Samanlaisena ei saapunut kukaan.

Moni jäi leskeksi ja orvoksi. He ansaitsevat aina tukemme ja apuamme.

Kansakunnan on muistettava myös kipeät asiat.

Kiitollisena siitä, että säilytimme itsenäisyytemme. Se ei tullut ilmaiseksi, eikä ole ilmaista.

Oli kunnia- asia olla tänä päivänä Valtioneuvoton edustaja tässä arvokkaassa hetkessä mukana ja läsnä.

Kiitollinen on oikea sana kuvaamaan tunteitani tänään.

Some on pöhkö(jen) puuhamaa, hölmölä

Tyhmäkin käy viisaasta kun on hiljaa.

Jos joku ääntelee kuin ankka, kävelee kuin ankka, näyttää ankalta ja maistuu ankalta, niin se todennäköisesti on ankka.

Kun puhuu tyhmiä on todennäköisesti tyhmä, mutta ei välttämättä. Voi olla viisaskin, joka saa tyhmät toistensa kimppuun.

Sosiaalinen media on pöhköjen puuhamaa. Ja toimittajien.

Kun katsoo Jouko Jokisen ja Timo Harakan nokittelua tai Sanna Ukkolan saamaa tuomiota Julkisen Sanan Neuvostolta, voi vaan arvata sen jurputuksen määrää, jonka lähipiiri tai sen puutteessa kaktus kuulee, kun ” vääryyttä ” kärsinyt purkaa tuntojaan.

Somessa tietenkin.

Some tyhmentää. Minulla ei ole väitteeni pohjaksi mitään tieteellistä näyttöä. On vain lähiöintiaanin elämänkokemus, ilman päähinettä. Ja  tuomioita.

Suomeen  on syntynyt nillittäjien, tuohtujien ja kaikenmaailman vähemmistöporaajien kylpyamme, jonne kokoonnutaan milloin minkäkin  muka ” vääryyttäkärsineen ” poppoon käsienpesuun.

Toimittajat, julkisuuden henkilöt ja poliitikot itkevät saamastaan kielteisestä kansalaispalautteesta. Tervetuloa elävien joukkoon.

Kun on lapiohommissa, siinä paska lentää.

Ei sitä tarvitse hyväksyä, mutta pitäisi tehdä jotakin. Erinäiset keskustelupalstat , joissa voi esiintyä nimettömänä pitäisi ensimmäisenä kieltää. Hesari voisi näyttää mallia, kun esimerkkinä mielellään esiintyy.

Puolustusministeri Jussi Niinistö kertoi karulla tavallaan, mihin armeijan säästöt voivat johtaa. Johan repesi ” someraivo”. Ei siitä enää puuttunut kuin totaalikieltäytyjien paheksunta. Pässit juoksivat narussa.

Somea ei saa takaisin pulloon, Parkkolaisia parantolaan.

Ainoa mitä voi tehdä on olla osallistumasta pöhköjen pitoihin ja pysyä poissa mokomista kanavista. Elämä on liian lyhyt  hölmölässä hukattavaksi.

Nyt kun kansanedustajat poistavat eläke-etujaan, tuleeko kiitosta? Älä ole lapsellinen. Ei tietenkään. Kuka nyt hömpötyksestä ylipäätään ketään kiittää?

Luterilainen kirkko päätti ( toistaiseksi) , ettei se vihi avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Pienikin valo näkyy pimeydessä.

Pappeus ja avioliitto ovat sakramentteja. Armolahjoja. Niitä ei muuteta kaiken maailman opintuulien mukaan.

Oli somea tai ei. Mutta kyllä some möykkää.

Huomenna on uudet vouhotukset. Uudet otsikot. Samat tuohtujat.

Ihminen koituu omaksi kohtalokseen. Luoja tekee lopun sekä syöjästä että mahasta. Sitä ei somekaan muuksi muuta.

Kokoomus teki itsestään punavihreiden narrin

Olen espoolainen kaupunginvaltuutettu vuodesta 2001.

En ole vastavaavaa kuntasirkusta nähnyt, joka tänään pyöri Vantaan Martinus-salissa, jossa pääkaupunkiseudun valtuustot olivat kokoontuneet ” yhteiskokoukseen” , jollaista käsitykseni mukaan kuntalaki ei edes tunne.

Kokoomus teki itsestään punavihreiden narrin.

SDP:n Antti Lindtman toivottavasti löytää jonkun laillisen keinon ilmoittaa tämän propagandatapahtuman julkisuusarvon vaalirahailmoituksessaan.

Perussuomalaiset ovat jo rutiininomaisesti punavihreiden aisankannattaja, vaikka kaikki heidän kansanedustajansa ovat jo SOTE- uudistuksen hyväksyneet hallitusohjelmassa ja moneen kertaan muutenkin. Punaviherpersu.

Kykypuolue Kokoomus on Jan Vapaavuoren johdolla asettunut Karl Marxin 200- vuotissyntymäjuhlan kunniaksi samaan riviin Paavo Arhimäen kanssa.

Oi aikoja, Oi tapoja.

Toivottavasti Kokoomuksen kansanedustajat eivät ole narreja, eivätkä narrattavissa.

On tietenkin täysin selvää, että hallituspuolueissa ei äänestetä hallituksen yhdessä sopimia esityksiä vastaan. Jos äänestää punatulkkujen puolesta kannattaa liittyä punatulkkuihin. En voi sitä kuitenkaan suositella.

Sininen kahvihetki Salossa

Tein tänään neljä puhekeikkaa.

Kaksi kouluvierailua. Turkuun ja Saloon.

Puhuin yhdessä seminaarissa.

Sininen kahvihetki järjestettiin kahvila Wilhelmiinassa Salossa.

Kouluvierailuilla puhuin radikalisaatiota vastaan. Hyviä kysymyksiä nuorilta. Hyödyllistä myös ulkoministerille.

Salossa kahvihetkessä minulla oli noin 40 kuulijaa. Yksi kriittinen ääni, joka on aina tarpeen sekin.

Kysyin porukoilta, vieläkö minun pitäisi olla ehdolla vaaleissa. Kolme neljästä oli sitä mieltä.

Se on aika paljon.

Tunti meni mukavasti. Paljon kysymyksiä.

Sanoin, että päätän ehdokkuuksista myöhemmin syksyllä.

Yksi asia minulle selvisi jo yhden tilaisuuden perusteella. Jos lähden liikkeelle, tukimiehistä ei ole pulaa. Niin se vaan on, sanoivat gallupit mitä hyvänsä.

Vapaus on tärkeä asia

Kirjoitan tätä New Yorkissa. Vapaassa Lännessä.

Olen ollut melkein viikon reissussa Ottawassa ja New Yorkissa.

Normaaleita ulkoministerin hommia. Monenlaisia tapaamisia. Vaikuttamista, viestien viemistä, Suomen kantojen esittämistä.

Asialliset hommat hoidetaan. Lisäksi katsotaan, mitä muuta mielenkiintoista on tarjolla. Ja onhan sitä.

Vapaus sinänsä, mielipiteenvapaus, sananvapaus, uskonnonvapaus ja monenlaiset oikeudet kiinnostavat minua ja niiden myötä myös velvollisuudet.

Ottawassa kävin yhtenä iltana  Pro- Life liikkeen iltavigiliassa, joka alkoi klo 21,00. Tuo tilaisuus järjestettiin ulkona, eikä kirkossa. Tapahtuma edelsi seuraavan päivän suurta Pro- Life marssia Ottawassa.

Vigiliaan tunnetulla ,  Tribute to Human Rights Monument, muistomerkillä osallistui muutama sata ihmistä. Poliiseja oli paikalla kymmeniä. Kaikki sujui häiriöttä. Tunnelma oli rauhallinen, seesteinen. Paljon nuoria. Etenkin nuoria naisia.

Jäin miettimään asiaa. Häiriöttä. Tietenkin. Niin pitääkin. Miksi siellä ylipäätään pitää olla poliiseja?

Olennainen asia onkin tässä. Jos Pro- Life tilaisuudet pidetään kirkossa. Kysymys on vapaudesta uskoa. Omassa piirissä. Suljettujen ovien takana. Sitä oikeutta harva vastustaa. Se ei häiritse. Poissa silmistä, poissa mielestä. Kirkon ulkopuolella tuskin olisi poliiseja passissa.

Kun vastaava tilaisuus ja sanoma tulee julkiseen tilaan kaduille,toreille, marsseille taikkapa poliittiseen keskusteluun tapahtuu jotakin. Sietokyky heikkenee. Aggressiivisuus kasvaa.

Jos osallistun Kanadassa rukousaamiaiselle, se ei häiritse ketään. Jos julkisuudessa kerrotaan, että olin Kanadassa myös   rukousaamiaisella, asia muuttuu. Tuohtujat tuohtuvat.

Minulle jäi mieleen, että tilaisuudessa puhunut nuori nainen kiitti poliiseja tilaisuuden turvaamisesta. Se meni minulta silloin ikään kuin ohi, mutta iski viiveellä tajuntaan.

Tässä on uskonnonvapauden ydin. Se on tarkoitettu sekä suljettujen ovien taakse että julkisiin tiloihin. Sama koskee mielipiteen ja sananvapautta.

Kun Pro- Life marssi Ottawassa vyöryi kaduille tuhansine osallistujineen, ei meno enää ollut pelkästään seesteistä ja rauhallista. Vastareaktioita tuli. Mutta tärkein, uskonnonvapaus toteutui. Ihmiset saivat esittää mielipiteensä.

Siitä ei pidä tinkiä piiruakaan.

Ei missään, ei koskaan.