Kirjoittelen tätä Wienissä. Aamunkähmässä.

Viimeiset kolme päivää ovat olleet mielenkiintoisia. Suorastaan ikimuistoisia.

Tiistaina olin Brysselissä EU- NATO- kokouksessa. Lounasvieraanamme oli USA: n ulkoministeri Rex Tillerson. Aistin tuolla lounaalla, että ilmoitus siitä, että Presidentti Donald Trump tunnustaa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi, tulee.  Ja tuli kanssa. Seuraavana päivänä.

Wienin ETYJ- kokouksen lounaalla puhuivat sekä Tillerson että Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov, jonka tapasin myös kahden kesken. Sattuipa Lavrov vielä illallisella vieruskaveriksi. Oli erinomainen tilaisuus keskustella. Presidentti Vladimir Putin ilmoitti asettuvansa ehdolle jatkokaudelle keskiviikkona. Siitäkin puhuttiin.

Paljon tuli ajattelemisen aihetta molemmista kokouksista. Tuli omaakin polkua mietittyä valojen sammuttua hotellihuoneessa torstai-iltana.

Näiden päivien välissä oli yksi päivä. Suomen Itsenäisyyspäivä. Sata vuotta! Arvokas ja hauska päivä. Olen käynyt Linnan Juhlissa Tiinan kanssa vuodesta 2002 ja täytyy sanoa, että nyt oli hauskinta.

Kerrankin voi Hesarin Nyt- liitteen kanssa olla samaa mieltä. Siitä, että kuva Alman kanssa on yliveto. Kyllä siitä palkinnon voi pokata. Kun vielä muistaa tilanteen ja sanat.

Mutta ei siellä Nyt- liitteessä leijumaan kannata lähteä. Kosminen kylmä pistää vielä punavihreänkin puntin tutisemaan. Ja polven notkistumaan. Painomuste kalpenee ikuisen elämän sanojen rinnalla.

Tänään illalla pääsen Iivisniemeen. Työpäivän jälkeen. Kotioven narahdus on ihana luontoääni. Sen voittaa vain mattojen tamppauksesta lähtevä jyly.

Huomenna menen saattamaan  SMP- legendan, ystäväni Mikko Vainion viimeiselle matkalle. Itku tulee pitkästä ( kolmen päivän) ilosta. Kiitolliset kyyneleet.