Historiassa ei tapahdu enää mitään, eikä tulevaisuus ole vielä tässä tänään. Perussuomalaiset ovat olleet oikeassa; EU on sekä taloudellisessa että moraalisessa kriisissä. Nykytilanne ei tule annettuna, vaan sillä on tällainen historia:
Tunnetun sanonnan mukaan me emme voi ymmärtää kunnolla nykyisyyttä, ellemme tunne riittävän hyvin menneisyyttä. Tämä lausahdus on totta myös Eurooppaa piinaavan finanssikriisin kohdalla.
Euromaat ovat päässeet ylivelkaantumaan, koska yhdessä sovittuja sääntöjä ei ole noudatettu. Toisaalta rahaliitossa on jäseniä, joita ei olisi alun perin pitänyt ottaa mukaan lainkaan.
Euroopan unionin jäsenmaat ottivat vuonna 1997 käyttöön kasvu- ja vakaussopimuksen, jossa määriteltiin mm. velan enimmäissuhde bruttokansantuotteeseen. Jos tuota sopimusta olisi noudatettu, euroalue olisi tänään aivan erilaisessa tilanteessa.
Mutta kun katsoo historiaa, moinen jossittelu on utopistista haihattelua.
Vuonna 2002 EU-komission puheenjohtaja Romano Prodi haukkui vakaussopimusta ”typeräksi”. Prodia kritisoitiin lausahduksesta, mutta se ei häntä huolettanut. ”Minä en siitä välitä. Minun oli se [näkemys] sanottava, eikä tämäkään ole vielä tarpeeksi. En halua vastuuta siitä, että minua syytettäisiin muutaman vuoden päästä nukkumisesta.” (HS 27.11.2002). Italian velka oli tuolloin paisunut 110 prosenttiin BKT:sta, mikä ei komissiota juuri kiinnostanut.
Vuonna 2003 Ranska oli jo toistuvasti rikkonut sopimusta, eikä maa edes aikonut noudattaa sitä. ”Presidentti Jacques Chirac aikoo rikkoa sopimuksen henkeä jatkossakin ja alentaa ensi vuonna tuloveroa kolmella prosentilla, Helsingin Sanomat uutisoi 9.10.2003.
Vuonna 2004 Ranska ja Saksa rikkoivat kasvu- ja vakaussopimusta toisena vuonna peräkkäin. Rangaistuksista puhuttiin, mutta kukaan ei uskaltanut vaatia niitä. Koko euroalueen uskottavuus oli koetuksella. Helsingin Sanomat arvioi, että euromaiden valtiovarainministereillä ”saattaa olla ensi syksynä edessä sama ongelma kuin viime syksynä, vain entistä laajempana”.
Kesällä 2004 Kansainvälinen valuuttarahasto IMF hämmästeli EU:n jäsenmaiden retuperällä olevia talouslukuja. Jäsenmaat puolestaan syyttelivät hallituksiaan lukujen vääristelystä. Erityisen ripityksen kohteena olivat Kreikka ja Irlanti.
Myöhemmin samana vuonna komissio ehdotti vakaus- ja kasvusopimuksen sääntöjen löyhentämistä. Esitys miellytti erityisesti Saksaa ja Ranskaa.
Marraskuussa 2004 paljastui, että Kreikka ei ollut noudattanut unionissa sovittua budjettikuria kahdeksaan vuoteen. Kävi ilmi, että maa oli liittynyt euroon ”valheellisilla tiedoilla” (HS 21.11.2004). Samaisessa jutussa todettiin, että vakaussopimuksesta oli tullut pelkkä vitsi. Kreikan budjettivaje oli jo vuonna 1998 peräti 4,1 prosenttia. Maalle itselleen pääsy euroalueeseen oli tuonut miljardien eurojen taloudelliset voitot. Kreikan luottoluokitus oli noussut markkinoilla B-stä A-luokkaan.
Vuonna 2005 Kreikka rikkoi sopimusta kymmenettä vuotta peräkkäin, mutta sitä ei rangaistu, koska Ranska ja Saksakin olivat selvinneet sanktioitta.
Keväällä 2005 EU-komissio vesitti yhteisen kasvu- ja vakaussopimuksen. Komissio piti päätöstä erinomaisena, ja uusi puheenjohtaja Jose Manuel Barroso perusteli muutosta myös sillä, että ”nyt jäsenmaat voivat tehdä helpommin tarvittavia rakenneuudistuksia”. Parlamentissakin sopimuksen muuttamista kiiteltiin. Vihreiden ryhmäjohtaja Daniel Cohn-Bendit toivotti uudistuksen tervetulleeksi, koska jäsenmaiden taloustilanteet olivat niin erilaiset, ettei niitä saanut sovittaa liian tiukasti yhden mallin budjettikuriin.
Lokakuussa 2008 silloinen Ranskan valtiovarainministeri Christine Lagarde ehdotti, että euromaat perustaisivat 300 miljardin euron hätäapurahaston eurooppalaisten pankkien pelastamiseksi. ”Sarkozyn lähipiiri leimasi kuitenkin koko ehdotuksen väärinkäsitykseksi vain päivää myöhemmin (HS 5.10.2008).
Kuukautta myöhemmin Kauppalehti uutisoi suureen ääneen, että ”budjettivajeet eivät huoleta EU:n rahaministereitä”. Oman valtiovarainministerimme Jyrki Kataisen mukaan ecofin-neuvoston kokouksen henki oli se, että ”kasvu- ja vakaussopimuksesta pidetään edelleen kiinni” (KL 5.11.2008). Samaisessa artikkelissa todettiin kuitenkin, että ”nykyinen EU-puheenjohtajamaa Ranska on toistuvasti viimeksi kuluneiden parin vuoden aikana ilmoittanut, että kasvu- ja vakaussopimuksen noudattaminen ei ole korkealla maan prioriteettijärjestyksessä”.
”On tärkeää, että sopimuksessa on joustoja”, Jyrki Katainenkin totesi.
Vuonna 2009 helmikuussa korostettiin, että rahaliiton säännöt estävät toisia euromaita pelastamasta vaikeuksiin joutuneita valtiontalouksia (Kauppalehti 10.2.2009). Saksan valtiovarainministeri Peer Steinbrück sanoi, että Irlanti on erittäin vaikeassa tilanteessa, mutta heti perään ministerin puhemies kiirehti korjaamaan, että Steinbrückin lausunto oli puhtaasti hypoteettinen, eikä Irlanti tarvitse pelastuspakettia. (HS 19.2.2009.)
Vuoden 2010 alussa talouskomissaari Joaquín Almunia sanoi, että ”Kreikka ei jätä velkojaan maksamatta” (HS 30.1.2010). Kreikan pääministeri George Papandreou vakuutti, että Kreikka ”hoitaa sitoumuksensa itsenäisesti ilman EU:n apua”. Kuka uskoi?
Suomi ainakin. ”Pidämme erittäin epätodennäköisenä, että lainoja ei saada takaisin”, totesi VM:n neuvotteleva virkamies Martti Salmi (Taloussanomat 2.5.2010), kun Kreikka oli sittenkin ilmestynyt lainaluukulle. Ministeriössä arvioitiin, että Kreikan lainottamista pidettiin tuottoisana bisneksenä, josta odotettiin kymmenien miljoonien eurojen voittoja.
Euroalueen lähihistoriaan tutustuminen osoittaa, ettei nykyinen kriisi ole tipahtanut taivaasta tai saapunut meille yllätyksenä ja pyytämättä. Finanssikurimus on seurausta toistaitoisten poliitikkojen tunaroinnista, vastuun pakoilusta ja tosiasioiden kieltämisestä. Historiaan kannattaa perehtyä, myös silloin kun mietimme, kenen käsiin uskomme taloutemme tänään ja tulevaisuudessa.
Tulevaisuuden historiaa valmistetaan tänään. Kuinka siis tästä eteenpäin? Perussuomalaisten linja on kitkeä maksukyvyttömyys Euroopan talouksista. Olemme kovia hyvän asian puolesta.
