Tuhlaajapojan paluu isänsä kotiin on Raamatun kauneimpia kohtia.

Erosin luterilaisesta kirkosta pian naispappeuspäätöksen jälkeen.

Minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta. Kaikessa karvaudessaan tuo päätös koitui minulle henkilökohtaisesti siunaukseksi. Liityin katoliseen kirkkoon, joka on ollut kotini runsaat 34 vuotta. Ja on.

En ole jalallani astunut luterilaiseen jumalanpalvelukseen tuon eroni jälkeen. Tämä koski myös valtiopäivien avajaisia, kaikkea.

Olin pettynyt ja petetty. Apostolinen seuraanto oli hylätty.

Se löytyi kampanja on vaikuttanut minuun. Monet fariseukset  paheksuivat kampanjaa, minä näin kampanjan hyvänä. Lähdin katolilaisena yhteiskristillisiin tilaisuuksiin. Viihdyin.

Muutama viikko sitten minulta kysyttiin suostutko saarnaamaan luterilaisessa kirkossa? Kysyin, miten se olisi mahdollista?

Minua tultiin puolitiehen vastaan ja tartuin ojennettuun käteen.

Viime viikonloppuna saarnasin kahdessa eri kirkossa. Se oli minulle hyväksi. Opiksi ja ojennukseksi. Olin tervetullut ja se tehtiin minulle selväksi ilman ehtoja. Estot olivat olleet minun puolellani.

En ole muuttanut mielipiteitäni, olen muuttanut suhtautumistani.

Naispappeus mahdoton, abortti moraaliton  ja homoliitto luonnoton.

Kristinuskossa on paljon muutakin ja siitä paljosta olemme useammin samaa mieltä kuin eri mieltä. Tämä on tärkeää.

Tärkeintä on tämä; Kristus on tie, totuus ja elämä.

Se on ollut ja on elämäni tärkein asia. Muu on kehällistä.

Jeesuksen jalanjälki on tärkeämpi kuin hiilijalanjälki.

Tuhlaajapoika tunnustaa molemmat tietäen tärkeysjärjestyksen.