Luin aamulla muistokirjoituksen ( politiikan ) toimittaja Heikki Saaresta. Ammattilaisesta.

Toimittajan ja poliitikon välillä on aina tietty jännite. Se on luonnollista ja demokratiaa.

Miksi sitten tuo Heikki Saaren muistokirjoitus kosketti minua? Se katkaisi itse asiassa pakkausvalmistelut hyväksi toviksi. ..Olen lähdössä taas yhteen ulkoministerikokoukseen Brysselissä.

Niitä pidetään hyvin tärkeinä. Elämän rinnalla ne kalpenevat.

Mieleeni muistui yhteinen juttumatka Heikki Saaren kanssa Itä- Suomeen. Aikaa siitä on parikymmentä vuotta. Olin uusi innokas Perussuomalaisten puheenjohtaja. Ei vielä edes Eduskuntaan valittu, mutta puheet olivat kovat.

Lentokoneessa mentiin. Muistan, että minulta tuli juttua kuin sudelta kuraa ja Heikki Saari myhäili. Jotain kirjoitti ylös, muuten vain kuunteli tuoreen puheenjohtajan saarnaa.

Hyvä juttu siitä tuli. Lempeä, ymmärtäväinen. Myös pakolliset pienet piikit, mikäli muistan oikein. Hernesoppaa syötiin, luntakin oli maassa.

Muistan ottaneen jutun talteen. Se on niin hyvässä tallessa, etten sitä tähän hätään löytänyt. Silloin vielä otin kaikki jutut itsestäni talteen. Kunnon jutut olivat harvinaista herkkua. Yleensä kannanottoni, jos se läpi meni, oli tulitikkuaskin kokoinen.

Nyt ei ole kuitenkaan kyse minusta vaan Heikki Saaresta. Inhimillisestä toimittajasta, joka teki työnsä hyvin. Juttelimme useasti ja muistan kun hän kertoi minulle tekevänsä kirjan Eero Heinäluomasta.

Luin sen heti tuoreeltaan.

En tiedä miten Heikillä loppuajat menivät. Pitkään aikaan en häntä nähnyt. Numero oli jäänyt kommunikaattoriin.

Toimittajan tehtävä on panna vallanpitäjät perustelemaan politiikkansa. Se pitää tehdä. Työn voi tehdä myös inhimillisesti, laadusta tinkimättä.

Maisteri Saari teki työnsä niin.

Heikki Saaren Remington toimittaa nyt tehtäväänsä toisessa todellisuudessa.

Onneksi tuli se Itä-Suomen reissu tehtyä.