Olen tänään lukenut useita juttuja naispappeuden hyväksymisestä Luterilaisessa kirkossa kolmekymmentä vuotta sitten. Monille se oli ilon päivä. Käsitän sen.

Minä olin surullinen, mutta se muuttui iloksi myöhemmin, kun löysin oman tieni.

Asia ei sinänsä minulle enää kuulu, sillä erosin Luterilaisesta kirkosta heti tuon päätöksen jälkeen. Liityin Katoliseen kirkkoon. Olin tuolloin nuori mies, eikä minulla ollut asemaa politiikassa.

SMP: n varapuheenjohtajaksi minut valittiin seuraavana vuonna 1989. Se oli oman henkilöhistorian kannalta ratkaiseva tapahtuma. Toinen vaihtoehto oli katolinen pappeus.

Hyvä ystäväni Tuomo- Tapio Vimpari kääntyi katolilaiseksi samoihin aikoihin ja on nyt Monsigneur Vimpari,  paavillisen  diplomaattiakatemian käynyt mies.

Menin yhä syvemmälle politiikkaan. Tunnetuin seurauksin.

Arvostan ja kunnioitan Suomen kansaa suuresti. Se on avarasydämisempi ja suurempi suvaitsevaisuudessaan kuin mikään media tai kirkolliskokous.

Perinteisen virkakäsityksen kannattaja saa potkut tehtävästään, mutta samoilla mielipiteillä varustettu poliitikko  voi olla koko Suomen ääniharava sekä Eduskunta- että Eurovaaleissa.

Miksi minä tällaista tänä päivänä kirjoitin?

En pahoittaakseni kenenkään  mieltä vaan itselleni. Muistoksi ja muistutukseksi, kuinka koville se otti. Meillä ihmisillä on taipumus sievistellä ja muistella mieleiseksemme tapahtuneita asioita.

En halua toimia niin ja olla sellainen ” muistelija”.

Onko kantani edelleen sama? On. Kuten on kaikkiin katolisen kirkon sakramentteihin ja elämän pyhyyteen oli sitten kysymys abortista tai eutanasiasta.

Ovi kävi – yhteen suuntaan. Sillä tiellä ollaan. Omasta vapaasta tahdosta.

Suomi on hieno maa. Meillä on uskonnonvapaus.