Kristinusko herättää tunteita.

Saan paljon asiaan liittyvää postia. Saarnamieheksikö tässä pitää ryhtyä?  Kysyntää ainakin olisi.

Rukousaamiainen herättää aina voimakkaasti tunteita. Puolesta ja vastaan. Samaten homoliitot, naispappeus, abortti, prostituutio, eutanasia…

Suomessa saa kyllä olla kristitty, mutta se ei saisi muka mihinkään vaikuttaa.

Evankeliumi ei ole yksityisasia.

Olen sitä mieltä, että kirkon on oltava järkähtämätön, jota eivät kaiken maailman opintuulet heittele.

Poliittisen puolueen puheenjohtajuus ei enää sido minua. Ei se kyllä paljon vauhtia jarruttanut aikaisemminkaan, mutta silti on helpompaa ottaa kantaa, kun sitä ei mielletä koko puolueen kannaksi.

Kirkko on pyhiinvaellusmatkalla oleva Jumalan kansa. Siis epätäydellisten ihmisten yhteisö. Tämänpuoleisen gospelin alainen. Siksi se on puutteellinen pyhässä kutsumuksessaan.

Puhun ja toimin voimakkaasti uskonnonvapauden puolesta. Jokainen ihminen saa uskoa ja/tai olla uskomatta. En halua kahlita kenenkään ajatusmaailmaa. Ihminen koituu aina lopulta omaksi kohtalokseen.

Sellainen yhteiskunta, joka sulkee uskonnon julkisesta tilasta tai keskustelusta on epäterve.

Jos uskonto on osa ongelmaa, on se myös osa ratkaisua.

Maailmaa ei voi ymmärtää ellei käsitä uskonnon merkitystä. Tämä on valjennut entistä enemmän ulkoministerin tehtävässä törmätessäni maailmalla eri uskontoihin ja uskomuksiin.

Se on lujittanut omaa uskoni. Samaten ateististen/kommunististen yhteiskuntien  ja ihmisten kohtaaminen on kirkastanut omaa ajatteluani.

Pidän äärimmäisen tärkeänä, että ymmärrämme ja suvaitsemme toistemme käsityksiä. Uskonnollisten johtajien kuunteleminen ja mukaan ottaminen on tie rauhallisempaan maailmaan, sillä heidän avullaan on mahdollista taistella uskontojen perverssiä hyväksikäyttöä vastaan, jolla perustellaan väkivaltaa ja sotia.

Siksi olen aktiivinen uskontojen välisessä dialogissa. Autuaita ovat rauhantekijät.

Dialogi ei edellytä omista käsityksistä ja unelmista luopumista. Minä en ole kristinuskon vuoksi joutunut luopumaan mistään.