Poikkesin Humppilan lasitehtaalla kahvilla. Silmiini sattui viikonvaihteen Iltalehti. Lehdessä toimittaja Tuomas Enbuske kirjoitti minun olevan nero. Hätkähdin.

Kotvan asiaa mietittyäni totesin olevani eri mieltä Enbusken kanssa. Minä en ole nero, mutta hän on. Minä kirjoitan plokiin yksinkertaisista asioista yksinkertaisesti. Monimutkaisista en tiedä mitään, populisti kun olen. Runoilija ilman rahaa.

Enbuske sen sijaan on nero. Hän kirjoittaa meistä Perussuomalaisista, lyhytvakoisista kansanmiehistä, armottoman ateistisen totuuden. Ja saa vielä siitä maksun. Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.

Luupääateismissa on jotakin lutuista. Otsa on kuin Leninillä, sinne mahtuu koko maailma. Olen aina ihmetellyt pakanoiden pauhua. Hetken kukkivat ja sitten lakastuvat.

Minä pidän Tuomas Enbuskesta. Renesanssiporvarista. Menen hänen ohjelmiinsa mielelläni, koska ne ovat hauskoja ja hyvin toimitettuja. Hän antaa pöhkön puhua itsensä pussiin.

Toimittaja ja poliitikko eivät perusjännitteen vuoksi voi olla ystäviä. Ystävällisiä sen sijaan ollaan, sivistyneesti. Aika harva meistä siihen pystyy. Tuomas ja mä.