Puolueen puheenjohtaja

Mari Kiviniemi ja Stefan Wallin saivat tarpeekseen puolueidensa johtamisesta.

Siihen näiden tapausten yhtäläisyydet loppuvat.

Stefan Wallin teki karkean virheen harhauttaessaan Eduskuntaa ja Suomen kansaa puolustusvoimauudistuksessa. Puolue, RKP, tuki häntä silti varauksetta.

Wallin ei kestänyt kohusta aiheutunutta henkistä epämukavuutta ja päätti jättää tehtävänsä. Arvioni on, että ilman tätä kohua hän olisi vetänyt vielä yhden kauden ja jatkanut sitten kohti RKP:laista säätiö- tai lehtimaailmaa.

Kiviniemi sen sijaan ei tappion hetkellä saanut omiensa tukea. Vuosi vaaleista auttoi toipumista, Kiviniemi ei halunnut tapella omiensa kanssa. Väyrysen rassaava ja henkistä epämukavuutta aiheuttava käytös on tässä merkittävä asia.

Politiikan vastatuulessa ovat kanssakulkijat vähissä. Kiviniemellä on keskustassa huomattavaa tukea, hiljaisuus kävi kalliiksi. Tuki – ei pelkkä kritiikki – pitää sanoa ääneen.

Samaten kuin Isä Meidän rukous. Mitä sitä itsekseen mumisemaan.

Kokemuksesta voin sanoa, että tiedän puolueen johtamisesta jotakin. Taakan kestää, kun on tukijoita.

Vuoden 1999 Eduskuntavaaleissa epäonnistuin, enkä päässyt Eduskuntaan. Olin ollut kaksi vuotta puheenjohtajana. Puoluekokous antoi toisen mahdollisuuden ja mikä tärkeintä tuen. Loppu on historiaa.

Oikotietä ei ollut. Oli pitkä tie. Kivikkoinen tie.

En ryhdy Keskustaa neuvomaan, RKP:n neuvomiseen minulla ei ole eväitäkään.

Yksi asia on selvä, puheenjohtajan pitää johtaa.

Linjaa ei pidä lähteä kyselemään S-Marketin tuulikaapista tai nettipalstojen keskusteluketjuilta. Se on luotava ja pidettävä itse.

Puheenjohtajan pitää osata yhdistää sekä vanha että uusi. Ilman historian tajua ei ole juuria, ilman huomisen tavoitteita ei ole tulevaisuutta.

Julkisuutta ei voi hallita – itseään voi.

Wallin ja Kiviniemi jatkavat matkaa. He eivät rivikansanedustajaksi jää, vaikka se kelpo tehtävä onkin.

Olen virkaiältäni vanhin puolueen puheenjohtaja, pian on täynnä viisitoista vuotta. Alkuun on päästy.